Kaija ottaa taas räväkästi kantaa ja haastaa meitä hitaampiakin muodostamaan mielipidettä... Aihe on tärkeä ja itseänikin paljon vuosien varrella askarruttanut. Erityisesti palattuani lähetystyöalueelta Suomeen (toiselle lähetystyöalueelle) tiedostin vahvasti sen, kuinka erilaisessa todellisuudessa 'kansankirkkomme' massiivisissa srk:issa eletään verrattuna lähetystyön tuloksena syntyneisiin usein hyvin pieniin srk:iin. Siellä pienen srk:n pappina toimiessani minulla oli aikaa kohdata sekä muutamat työntekijät että erityisesti srk:laiset. Viime aikoina on Suomessakin - Kauhajoen tragedian jälkeen - taas paljon korostettu yhteisöllisyyttä. Se on pienyhteisössä jotain aivan muuta kuin suuressa srk:ssa. Silti uskon, että meidän täällä suomalaisessakin todellisuudessa on mahdollista kokea yhteyttä toisiimme kristittyinä, iloita yhteisestä uskosta sekä vahvistua siinä - ihan näiden perusseurakuntiemme sisällä. Sen eteen pitää vain nähdä vaivaa. Mitään ei saa noin vain käden käänteessä. Tokihan meillä jatkuvasti toimii jos jonkinlaisia pieniä piirejä / pienyhteisöjä ison srk:n sisällä.  Ne saattavat kuitenkin alkaa lämmetä vain sisään päin, eivätkä ne silloin pääse koitumaan siunaukseksi laajemmin srk:ssa.

Kysymykseen 'Onko työntekijällä srk:a?' voi vastata ainakin sen verran, että varmasti jokainen seurakunnan työntekijä tarvitsee - elinehtonaan - itselleen srk:n. Itselleni ei ole ollut helppoa hyväksyä sitä tosiasiaa, että tosiasiallisesti olen toisen srk:n jäsen kuin missä olen työssä, asuessani Leppävaaran ulkopuolella (jopa toisessa kaupungissa ja hiippakunnassa kuin Leppävaara). Outouden tunteeni johtunee lähinnä edellä kuvaamistani, aikaisempiin työkokemukseeni kuuluvista syistä. Olen tietyssä mielessä nykyisin todella vain 'virkamiespappi', mutta en toisaalta sisimmässäni hyväksy itselleni tuollaista määritelmää. Ainahan tässä työssä pystyy kulkemaan lähimmäisen rinnalla vain suhteellisen lyhyen pätkän matkaa, useimpia kohtaamisia ajatellen - ja sitä itse kukin meistä työntekijöistä tekee hyvinkin intensiivisesti ajan kuluessa varsin laajan srk:laisten joukon kanssa. Oma srk:ni on todellisuudessa siellä, missä kohtaan lähimmäisiäni aidosti, pääasiassa työpaikallani Leppävaaran srk:ssa. Sen lisäksi srk:ni on miellettävissä varsin laajaksi, jopa kansainväliseksi, yhteisöksi. Rukous, Raamattu ja sakramentit kuuluvat olennaisesti kristillisen srk:n ominaispiirteisiin, ja siellä, missä niitä harjoitetaan ja käytetään, on seurakuntani. Kaikkialla, missä aidosti jaan näkemyksiäni uskosta ja elämästä toisten kanssa, koen olevani seurakunnassani. Kirkon perusolemukseen lähtökohtaisestikin kuuluu suorastaan universaali näkökulma, jonka avulla voidaan kokea vahvaa yhteenkuuluvuutta hyvin erilaisista taustoista olevien kanssa. Yhdistävänä uskontunnustuksena on 'Jeesus Kristus on Herra.' 

Pahimmillaan, Kaija, joku työntekijä saattaa kokea varsin kärkevän kirjoittelusi loukkaavana. Tulee sellainen olo, ettei mikään riitä. Pitäisi revetä vielä sinne ja tänne. Todellisuudessa realismia on se, että suuressa srk:ssa toiminta on sektoroitunutta - pelkästään työnjohdollisista syistä, ja kukin työntekijä satsaa intensiivisesti työpanoksensa oman tehtävänimikkeensä mukaiseen toimintaan. Tämä ei silti sulje pois eri työmuotojen välisen monimuotoisen yhteistyön mahdollisuutta. Sellaiseen toimintaan olemme halunnneet haastaa työntekijöitä esimerkiksi 'Sydänääniä'-tilaisuuksien osalta, ja jossain määrin siinä on myös onnistuttu. - Varmaan paljon on tehtävä aidon, välittävän yhteisöllisyyden toteutumiseksi srk:ssa, koska olemme monessa mielessä varsin kaukana siitä. Tilanne ei parane varmaan muuten kuin aloite- ja toimintakykyisten seurakuntalaisten kuuntelemisen kautta - ja sen avulla, että työntekijät aktiivisesti haastavat ja varustavat srk:laisia toimimaan mielekkäissä tehtävissä srk:n - toinen toisemme - parhaaksi.

Kiitos Juha-Pekka selvän suomen puhumisesta. Nykyisessä seurakuntarakenteessa mm. Leppävaarassa ei kyllä minun maalaisjärjelläni ajateltuna voikaan olla semmoista työntekijää joka ei kokisi ”että mikään ei riitä”. En minä teitä syytä, haluan olla rinnallanne vaatimassa muutosta? Joko olette banderollien kanssa lähdössä Turkuun kertomaan kirkolliskokoukselle, että mitta se on teidänkin pussissanne. Kuinka monta uupunutta työntekijää vielä tarvitaan. Seurakuntamme työntekijöiksi laskin 16/44. 44 naista laskin siksi, että näppituntumani valtion tuottavuusohjelmastakin on semmoinen, että tälle porukalle valutetaan koko ajan lisää puurtamista. Kuinka kaukana kirkon päättävät elimet ja johtajat ovat teidän tilanteestanne, kun rohkeutta muutokseen ei rupea löytymään? Eläkeläispappien olen kuullut kritisoivan sektorimallista srk-rakennetta. Seurakuntalaisena olen kokenut, kuinka vaikeaa on sydänäänien tavoite ”työmuotojen välisen monimuotoisen yhteistyön mahdollisuus”.  Sektorimalli on pahimmillaan sitä, että seurakuntalaistenkin pitäisi pysyä vain omalla sektorillaan. Sektorit erillään. Ei Raamatun seurakuntamalli semmoinen ole. En minä yhteisöllisyyttä kaipaa vaan seurakuntaa, joka tarvii jäseniään siinä tehtävässä mihin Jumala on heidät k u t s u n u t.

Ihan lyhyesti toteaisin, että kaikissa työpaikoissa on sama ongelma. Toisen työtä ei tunneta ja jos järjestetään tustumispäivä, sinne ei kaikkki tule. Jolloin toiset tietää ja töiset ei. Seurakuntaneuvostossa on käynyt esittäytymässä eri toimialat muttaa en osaisi yhdistää heitä mihin toimialaan he kuuluvat.

Se mitä tulee konfirmointiin ja päätöksentekoon täytyy sanoa, että olen aika onneton päättäjä, sillä parokiaali-sana ei sano minulle mitään.

Kiitos Hanne reippaasta esiintulostasi. Parokiaalijärjestelmä tarkoittaa alueellisesti rajattua seurakuntaa eli sitä, että me seurakuntalaiset olemme sen srk:n jäseniä, jonka alueella asumme. Kreikan sana párokhos tarkoittaa naapurustoa. Ja kreikastahan nämä seurakuntaa ja kirkkoa tarkoittavat sanat juontuvat. Kuinka pitkälle lienevät synonyymejä? Viime viikon kirkolliskokouksen "Srk ja aluesrk:n nimen käytön ero" -keskustelussa kun harppovalla lukijalla sekoaa viimeisetkin puurot ja vellit. Meille lie toistaiseksi selvää mikä on Leppävaaran seurakunta ja Leppävaaran kirkko.

Kirkkoherramme innoittamana  seurasin kevään kirkolliskokouksen kulkua. Sieltä tuon alueellisesti määräytyvän seurakunnan kehittämisaloitteen ja keskustelun pongasin. Kirkollahan on loistava lapsityöverkosto ja diakonia, lähetystyökin toimii. Ja rippikoulu! Ne vaan toimivat isoissa srk:issa aika omillaan. Murheellista on vähenevä pyhäin yhteys, apostolista uskontunnustusta tunnustavien joukko alueellisesti määräytyvien seurakuntien kokoontumisissa ja sen yhteyden alle järjestyvä srk:n toiminta. Mitä useampi pyhä hakee yhteyden muista kuin alueellisesti määräytyvistä seurakunnistaan sitä varmemmin rojahtaa koko kirkko. Keritäänkö kehittämään!