Tilanteessa on käymässä niin, että tarkoitus on hyvä, mutta lopputuloksena on nykyistä huonompi käytäntö.

Rippisalaisuuden murtamisessa on siis kääntöpuolensa. Kaikki seksuaalista väkivaltaa kokeneet eivät halua käsitellä asioitaan sosiaaliviranomaisten kanssa ja oikeudenistunnossa. Uhri, joka ei halua vatvoa kokemuksiaan uuvuttavan viranomaiskäsittelyn kautta, ei voisi keskustella asioistaan rauhassa kenenkään kanssa. Uhri siis jäisi vaikeitten kokemustensa kanssa täysin yksin.

Ihminen toimii yleensä loogisesti. Miksi joku tulisi kertomaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä papille, jos hän tietää tämän tekevän asiasta ilmoituksen poliisille tai sosiaaliviranomaisille. Tällainen tilanne merkitsisi jatkossa myös sitä, että pedofiliatapauksia ei tulisi rippisalaisuuden murtamisen kautta ilmi.

Toinen hankala kysymys on papin ja hänen luokseen tulevan ihmisen luottamuksellisen keskusteluyhteyden murtaminen. Tämä tekee hedelmällisen keskustelun jatkossa mahdottomaksi. Pappi saattaa olla ainoa ihminen maailmassa, jolle vaikean seksuaalisen kokemuksen on voinut kertoa. Jos tämän luottamussuhteen pettää kertomalla asiasta viranomaisille, tuloksena on syvä pettymys, joissain tapauksissa jopa itsemurha.

Papilla on kirkkojen perinteen mukaisesti kehittynyt satojen vuosien aikana luottamuksellisen ja ehdottomaan vaitiolovelvollisuuteen perustuva velvoite pitää salassa sielunhoitotilanteissa kuulemansa asiat. Tästä on kirkkolaissa selkeästi säädetty (KL 5:2 §). Mikäli tämä perinne murretaan, tulokset saattavat olla uhrien kannalta katastrofaalisia: hänen tarpeensa unohdetaan sen kustannuksella, että pedofiliaan syyllistynyt saataisiin kiinni.